Nuorgrammatismi

Yksi nuorgrammatismin perustajista, August Leskien.

Nuorgrammatismi oli saksalaislähtöinen kielihistorian koulukunta, joka keskittyi kielten äännehistorian selvittämiseen. Se syntyi 1870-luvulla ja oli vaikutusvaltaisin kielitieteen koulukunta aina strukturalismin nousuun asti 1920–30-luvuilla.[1] Jälkikäteen sen merkittävimpinä edustajina on pidetty Karl Brugmannia, August Leskieniä ja Hermann Paulia. Alkuperäisen ryhmän keskeiset tekijät olivat Brugmann, Leskien, Berthold Delbrück ja Hermann Osthoff. Paul samoin kuin strukturalismin myöhemmin käynnistänyt Ferdinand de Saussure ja Eduard Sievers olivat lähinnä läheisiä yhteistyökumppaneita. Kauempana ryhmästä oli tuolloisen amerikkalaisen kielitieteen merkittävin nimi, William Dwight Whitney.[2]

Nimitys

Nuorgrammatismi tai nuorgrammatiikka on myöhempi johdos. Alkuaan nuorgrammaatikot (saks. Junggrammatiker) oli aikalaiskriitikoiden pilkkanimitys edeltäjiään kohtaan ylimielisiksi ja töykeiksi koetuille nuorille tutkijoille.[2][3] Englanninkielinen neogrammarians taas on käännösvirhe; neo-alkuliite, joka suomessa kääntyy suomessa yleensä uus- (esim. neoplatonism = uusplatonismi), viittaa tavallisesti jonkin aikaisemman koulukunnan uudelleenheräämiseen, mutta tästä nuorgrammatiikassa ei ollut kyse.[2]

Kieli- ja kielitiedekäsitys

Nuorgrammatismin keskeinen teesi on August Leskienin ja Wilhelm Schererin esittämä väittämä äännelakien poikkeuksettomuudesta analogioita (eli että sanat muuttuvat samankaltaisten sanojen mallin mukaisesti, esimerkiksi epäsäännölliset verbien taivutukset muuttuvat säännöllisiksi) lukuun ottamatta.[4] Periaatteella pyrittiin luomaan äännehistorian tutkimukseen luonnontieteellisen tarkka pohja. Paulin teoksesta Prinzipien der Sprachgeschichte (1880) muodostui nuorgrammaatikkojen magnum opus ja samalla yksi kielentutkimuksen klassikoista.[5] Siinä nuorgrammaattinen teoria esitetään ”tyypillisimmässä muodossaan”.[4]

Nuorgrammaatikot näkivät kielen ensi sijassa ihmisen kognition ja sosiaalisen vuorovaikutuksen välineeksi, eivät edeltävän sukupolven tutkijoiden Friedrich Schlegelin ja August Schleicherin tapaan ”orgaaniseksi”, elävän olennon kaltaiseksi olioksi. Metodologiassa he painottivat uniformitarianismia eli tässä kontekstissa ajatusta, että ihminen niin psykologisesti, fysiologisesti kuin kognitiivisestikin pitää ajatella aikakaudesta riippumatta samanlaiseksi.[2]

Nuorgrammatismi Suomessa

Suomessa huomattavimpana nuorgrammaatikkona on pidetty E. N. Setälää,[5] joka toi teorian Suomeen maisterinväitöskirjassaan (1886).[6] Setälä itse kuitenkin kuvaili nuorgrammaattisuutta tutkimukselleen vain ”hedelmälliseksi työhypoteesiksi”[7] eikä koskaan ottanut kantaa teoriaan kokonaisuutena[8].

Lähteet

  1. ↑ Kelomäki, Tapani: Nuorgrammaattisuuden myytti suomen kielen tutkimuksessa, s. 1. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, 2009.
  2. ↑ a b c d Collinge, N. E. 1995: History of historical linguistics. – E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.), Concise history of the language sciences: From the Sumerians to the cognitivists, 203–212. Pergamon, Oxford.
  3. ↑ Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. l.), s. 211. Longman, London, 1997.
  4. ↑ a b Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus, s. 34. WSOY, 1966.
  5. ↑ a b Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 40. Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-071-8.
  6. ↑ Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus, s. 36. WSOY, 1966.
  7. ↑ Setälä, E. N.: Suomen passiivista. Virittäjä 19: 129–139, 1915.
  8. ↑ Kelomäki, Tapani: Nuorgrammaattisuuden myytti suomen kielen tutkimuksessa, s. 32. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, 2009.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.