Kosmologian aikajana

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kosmologia

Yleistä

Maailmankaikkeus
Kaikkeuden ikä
Kaikkeuden muoto
Kosmologian aikajana

Varhainen kaikkeus

Laajeneva kaikkeus

Punasiirtymä
Hubblen laki
Kaikkeuden metrinen laajeneminen
Kaikkeuden kiihtyvä laajeneminen
Fridmanin yhtälöt
FLRW-metriikka

Rakenteen muodostuminen

Kaikkeuden muoto
Rakenteen muodostuminen
Galaksien muodostuminen
Galaksimuuri
Suuren mittakaavan rakenne

Kaikkeuden tulevaisuus

Osatekijät

Kosmologian kokeita

n • k • m

Kosmologian aikajanalla luetellaan kosmologian merkittävimmät^{kenen mukaan?} teoriat ja havainnot kronologisesti.

Ennen vuotta 1900

200-luku eaa. – Aristarkhos ehdottaa aurinkokeskistä maailmankuvaa
100-luku – Klaudios Ptolemaios ehdottaa maakeskistä maailmankuvaa, jossa Aurinko ja planeetat kiertäisivät Maata
noin 500 eteenpäin – Lukuisat tähtitieteilijät, mukaan lukien Aryabhata, Bhāskara I, Ibn al-Shatir ja Kopernikus, ehdottavat aurinkokeskistä mallia
1576 – Thomas Digges muokkaa kopernikaanista mallia poistamalla ulkoreunan ja korvaamalla sen rajaamattomalla tähtiä sisältävällä avaruudella
1584 – Giordano Bruno ehdottaa epä-hierarkista kosmologiaa, jossa kopernikaaninen aurinkokunta ei ole kaikkeuden keskipiste vaan vain yksi äärettömän monesta muusta
1610 – Johannes Kepler vakuuttaa pimeän taivaan olevan osoitus äärettömästä kaikkeudesta
1687 – Sir Isaac Newton kuvaa klassiset liikelait
1720 – Edmund Halley esittää Olbersin paradoksin varhaisen muodon
1744 – Jean-Philippe de Cheseaux esittää Olbersin paradoksin varhaisen muodon
1791 – Erasmus Darwin esittää ensimmäisen kuvauksen syklisesti laajenevasta ja kutistuvasta kaikkeudesta
1826 – Heinrich Wilhelm Olbers esittää Olbersin paradoksin
1848 – Edgar Allan Poe esittää ensimmäisen oikean ratkaisun Olbersin paradoksiin esseessä, joka ehdottaa myös kaikkeuden laajenemista ja romahtamista

1900–1949

1905 – Albert Einstein julkaisee suppean suhteellisuusteorian, joka esittää, että avaruus ja aika eivät ole toisistaan erillisiä jatkumoita
1915 – Albert Einstein julkaisee yleisen suhteellisuusteorian, joka osoittaa energiatiheyden vääntävän aika-avaruutta
1917 – Willem de Sitter johtaa isotrooppisen vakaan kosmologian käyttäen kosmologista vakiota sekä de Sitter kaikkeudeksi nimetyn laajenevan kosmologian käyttäen kosmologista vakiota
1922 – Vesto Slipher esittää galakseista löytämänsä systemaattisen punasiirtymän
1922 – Aleksandr Fridman löytää Einsteinin kenttäyhtälöihin ratkaisun, jonka mukaan avaruus laajene yleisesti
1927 – Georges Lemaître käsittelee Einsteinin kenttäyhtälöiden kuvaaman laajenevan kaikkeuden syntyä
1928 – Howard Percy Robertson mainitsee lyhyesti, että Vesto Slipher'in punasiirtymä mittausten yhdistäminen samojen galaksien kirkkaus mittauksiin paljastaa punasiirtymän ja etäisyyden välisen relaation
1929 – Edwin Hubble havainnollistaa lineaarisen punasiirtymän ja etäisyyden välisen relaation ja siten osoittaa kaikkeuden laajenevan
1933 – Edward Milne nimeää ja formalisoi kosmologisen periaatteen
1934 – Georges Lemaître tulkitsee kosmologisen vakion johtuvan tyhjiön energiasta, jolla on poikkeuksellisen täydellinen tilanyhtälö
1938 – Paul Dirac ehdottaa gravitaatiovakion olevan pieni, koska se pienenee hiljalleen ajan myötä
1948 – Ralph Alpher, Hans Bethe ja George Gamow tutkivat nopeasti laajenevan ja viilenevän kaikkeuden alkuainesynteesiä ja ehdottavat alkuaineiden syntyneen nopeassa neutronisieppauksessa
1948 – Hermann Bondi, Thomas Gold, ja Fred Hoyle ehdottavat täydelliseen kosmologiseen periaatteeseen perustuvan pysyvän tilan teorian
1948 – George Gamow ennustaa kosmisen mikroaaltotaustan eli kosmisen taustasäteilyn olemassaolon

1950–1999

1950 – Fred Hoyle antaa pilkallisesti alkuräjähdykselle englanninkielisen nimen "Big Bang" eli suomeksi iso räjähdys.
1961 – Robert Dicke väittää, että hiileen perustuvaa elämää voi syntyä vain, kun gravitaatiovuorovaikutus on pieni, sillä vain tällöin syntyy 'palavia' tähtiä; hän käyttää näin ensimmäisen kerran heikkoa antrooppista periaatetta
1965 – Hannes Alfvén ehdottaa nykyisin hylättyä ambiplasma-konseptia selitykseksi baryoniepäsymmetrialle
1965 – Martin Rees ja Dennis Sciama analysoivat kvasaarien lähdelaskentadataa ja havaitsevat niiden tiheyden ja punasiirtymän välisen suoran verrannollisuuden
1965 – Arno Penzias ja Robert Wilson löytävät sattumalta kosmisen taustasäteilyn ja Robert Dicke, James Peebles, Peter Roll ja David Todd Wilkinson tulkitsevat sen alkuräjähdyksen jäänteeksi
1966 – Stephen Hawking ja George Ellis osoittavat minkä tahansa vakuuttavan yleisen suhteellisuusteorian kosmologian sisältävän singulariteetin
1966 – James Peebles osoittaa kuuman alkuräjähdyksen ennustavan oikean heliumrunsauden
1967 – Andrei Sakharov esittää vaatimukset baryogeneesille eli baryoni–antibaryoni-epäsymmetrialle
1968 – Brandon Carter spekuloi, että luonnonvakioiden tulee olla tietyn suuruisia, jotta elämän syntyminen on mahdollista; hän käyttää siten ensimmäisen kerran vahvaa antrooppista periaatetta
1969 – Charles Misner muotoilee alkuräjähdyksen horisonttiongelman
1969 – Robert Dicke muotoilee alkuräjähdyksen laakeusongelman
1973 – Edward Tryon ehdottaa, että kaikkeus on suuren mittakaavan kvanttimekaanisesti fluktuoiva tyhjiö, jossa positiivinen massaenergia on tasapainotettu negatiivisella potentiaalienergialla
1974 – Robert Wagoner, William Fowler ja Fred Hoyle osittavat että alkuräjähdys ennustaa oikeat deuteriumin ja litiumin runsaudet
1976 – Alex Shlyakhter osoittaa esihistoriallisen Oklon luonnon fissioreaktorin samariumin suhteiden perusteella ainakin joidenkin luonnonlakien pysyneen muuttumattomina yli kaksi miljardia vuotta
1977 – Gary Steigman, David Schramm ja James Gunn tutkivat varhaisen heliumrunsauden ja neutriinojen määrän suhdetta ja väittävät, että olemassa voi olla korkeintaan viisi leptoniperhettä
1981 – Viacheslav Mukhanov ja G. Chibisov ehdottavat, että kvanttifluktuaatio voi johtaa kaikkeuden suuren mittakaavan rakenteeseen
1981 – Alan Guth ehdottaa kosmista inflaatiota mahdolliseksi ratkaisuksi horisontti- ja laakeusongelmiin
1990 – alustavat tulokset NASAn COBE-satelliitista vahvistavat kosmisen taustasäteilyn olevan isotrooppista mustan kappaleen säteilyä tarkkuudelle yksi 10⁵ ja eliminoi pysyvän tilan mallin kannattajien toiveet sen mahdollisesta tähtiperäisyydestä
1990-luku – Maasta käsin tehdyt kosmisen taustasäteilyn mittaukset määrittävät kaikkeuden olevan laakea
1998 – Kiistanalaiset todisteet hienorakennevakion muuttumisesta ajan myötä julkaistaan ensimmäisen kerran
1998 – Adam Riess, Saul Perlmutter et al. havaitsevat tyypin Ia supernovia tutkimalla laajenemisen kiihtymisen ja siten ensimmäisen todisteen nollasta poikkeavasta kosmologisesta vakiosta
1999 – kosmisen taustasäteilyn mittaukset (, joista huomattavin BOOMERanG experiment,) todentavat kosmologian standardimallin ennustamat anisotropioiden vaihtelut

2000–

2003 – NASA:n WMAP-satelliitti ottaa aiempaa tarkempia kuvia kosmisesta taustasäteilystä ja varmentaa kaikkeuden iäksi 13,7 miljardia vuotta prosentin epätarkkuudella sekä todentaa Lambda-CDM-mallin ja kosmisen inflaation todenperäisyyttä
2006 – WMAP:in kolmannen vuoden tulokset julkaistaan ja ne osoittavat mm. kosmisen taustasäteilyn polarisaation