Andrei Saharov
| Andrei Dmitrijevitš Saharov | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. toukokuuta 1921 Moskova, Neuvostoliitto |
| Kuollut | 14. joulukuuta 1989 (68 vuotta) Moskova, Neuvostoliitto |
| Muut tiedot | |
| Tunnustukset |  Nobelin rauhanpalkinto (1975) |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Andrei Dmitrijevitš Saharov (ven. Андре́й Дми́триевич Са́харов, [ˈsaxərəf], 21. toukokuuta 1921 – 14. joulukuuta 1989) oli neuvostoliittolainen ydinfyysikko sekä demokratia- ja ihmisoikeusaktivisti. Saharov väitteli tohtoriksi ydinfysiikasta vuonna 1947. Saharov tuli ensin tunnetuksi Neuvostoliiton ydinaseen kehittäjänä, mutta myöhemmin hänestä tuli maansa tunnetuin toisinajattelija. Andrei Saharoville myönnettiin ensimmäisenä venäläisenä Nobelin rauhanpalkinto 1975. [1]
Isän puolelta Saharov on lähtöisin pappis- ja lakimiessuvusta, äidin puolelta upseerisuvusta. Suvussa on venäläisyyden lisäksi kreikkalaista, puolalaista, ja eteläistä mongoliverta. Saharovin lapsuus ja nuoruus oli elintasoltaan niukkaa. Hän aloitti yliopisto-opinnot Moskovassa vuonna 1938.[1]
Saharov työskenteli opiskelijana fyysikko Igor Tammin kanssa ja hänet värvättiin 1948 Neuvostoliiton ydinpommia kehittävään ryhmään. Neuvostoliiton ensimmäinen ydinpommi räjäytettiin 29. elokuuta 1949. Saharovin osuus oli ratkaiseva seuraavassa vaiheessa, vetypommin kehittämisessä. Ensimmäinen vetypommi räjäytettiin 1953. Samana vuonna Saharoville myönnettiin maan korkein arvonimi "sosialistisen työn sankari".[2] Saharov uskoi Neuvostoliiton ydinaseen olevan välttämätön voimatasapainon saavuttamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Hän puhui kuitenkin ydinkokeiden aiheuttamia ympäristötuhoja ja kilpavarustelua vastaan ja ydinvoiman rauhanomaisen käytön puolesta, jonka toivoi helpottavan riippuvuutta öljystä ja kaasusta.
Saharov tuomitsi 1968 Prahan kevään murskaamisen ja Tšekkoslovakian miehityksen sekä kirjoitti esseen Pohdintoja edistyksestä, rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja henkisestä vapaudesta («Размышления о прогрессе, мирном сосуществовании и интеллектуальной свободе», engl. "Reflections on Progress, Peaceful Coexistence and Intellectual Freedom"), joka levisi samizdatina ja ulkomailla. Saharovista tuli Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Vuonna 1975 hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Häntä ei päästetty palkintoa noutamaan, joten hänen vaimonsa luki palkintopuheen, jossa sanottiin mm. rauhan, edistyksen ja ihmisoikeuksien olevan riippuvaisia toisistaan. Neljä vuotta myöhemmin Andrei Saharov asettui vastustamaan Afganistanin sotaa, mikä johti lopulta hänen leimaamiseensa toisinajattelijaksi ja sisäiseen karkotukseen Gorkiin vuonna 1980.
Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov kumosi karkotuksen 1986. Saharov valittiin maaliskuussa 1989 uuteen Neuvostoliiton kansanedustajien kongressiin, jossa hän toimi muutaman kuukauden ennen äkillistä kuolemaansa sydänkohtaukseen 68-vuotiaana.[3]
Euroopan parlamentti perusti vuonna 1988 hänen nimeään kantavan Saharov-palkinnon, joka myönnetään vuosittain ihmisoikeuksia ja sananvapautta edistävälle henkilölle tai järjestölle.
Lähteet
- Andrei Sakharov -- Scientist and dissident, he built the bomb and worked for peace (Time Europe)
- Nobel Lecture
Viitteet
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 2, s. 10297–10298, art. Saharov, Andrei. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-05125-3.
- ↑ Andrei Sakharov AJ Software & Multimedia. Viitattu 20.12.2007. (englanniksi)
- ↑ Andrei Sakharov,The Nobel Peace Prize 1975 - Autobiography The Nobel Foundation. Viitattu 6.2. 2008. (englanniksi)
Aiheesta muualla
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Andrei Saharov.
- Andrei Saharov – mies parlamentin ihmisoikeuspalkinnon takana. Euroopan parlamentti 29.9.2009.
Nobelin rauhanpalkinnon saajat
| ||||||||||||||||||||||
